Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, sanoi J.K. Paasikivi aikanaan. Lohjalla tosiasiat on kaupungin talouslukujen suhteen tunnustettu, mutta onko siitä siirrytty viisauden tilaan? Asiasta virinnyttä laajaa ja monipolvista keskustelua seuranneena sanoisin, että ei todellakaan olla. Kannanotot niin tämän lehden sivuilla kuin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ovat monin osin heijastelleet aikamme populistisia pohjavireitä; ”kansan oikeudentaju” (mitä tuo sitten ikinä tarkoittaakaan?) on kertonut milloin johtajien päiden olevan pölkyllä, milloin kulttuurin alasajo on nähty ainoana oikeana ratkaisuna taloustilanteen parantamiseksi. Kai likaisimmissa kannanotoissa on jo piilouneksittu koko kaupungin työväen pihalle potkimisesta?
Se mikä monia kannanottoja lukiessa näkyy räikeällä tavalla, on niiden totaalinen humaaniuden puute. Virkoja, toimia ja kokonaisia toimialoja ollaan valmiita lakkauttamaan sormea heilauttamalla unohtaen se tosiseikka, että näiden työtehtävien takaa löytyy samanlainen ihminen kuin kuka tahansa meistä. Elävä, hengittävä, laskujensa kanssa painiskeleva ja arkeaan elävä tavallinen ihminen. Ilmeisesti työn julkinen luonne antaa ”kansalle” oikeuden puhua näistä ihmisistä vähättelevään sävyyn. Samalla repostellaan ja riepotellaan näiden ihmisten palkoilla, ja julkisesti puhutaan heidän töidensä lopettamisesta, ikään kuin kyseessä olisi kevytmielinen lynkkaus parhaaseen villin lännen tyyliin. Moni kommentti ja mielipide on ollut suorastaan ala-arvoinen ja heijastellut pelkästään sanojansa ihmiskuvan pimeää luonnetta. Kansa kokoontuu haaskalle, kun kerrankin siihen on oiva tilaisuus. Välittämättä siitä, miltä se ehkä puheiden kohteista tuntuu. Lähes 3000 ihmistä elää päivittäisen epävarmuuden tilassa.
Samassa yhteydessä on tieten tahtoen unohdettu myöskin talousongelmien juurisyiden perkaaminen ja keskitytty pelkästään irtisanomislippujen heilutteluun ja lakkautuslistojen rustaamiseen, ilmeisen välittämättä näiden potentiaalisten lakkauttamisten vaikutuksista niin kaupungin ulkoiseen imagoon kuin sisäiseenkin toimivuuteen. Hieman kärjistäen voisin todeta, että koko kaupungin elinvoimatoiminta voitaisiin lakkauttaa, ja ongelma ei silti häviäisi yhtään mihinkään. Niin pitkään kuin talousongelmat jatkuvat nimenomaan sosiaali-ja terveystoiminnoissa sekä homeisten kiinteistöjen aiheuttaman paineen vuoksi, saamme jatkaa säästöepistolan toitottamista. Maamme oikeistovetoiset hallitukset ovat myös leikanneet kuntien valtionosuuksia, joten valuuttavuotoa on syntynyt sitäkin kautta.
Peräänkuulutan poliittisilta päättäjiltä viisautta ja mielenmalttia. ”Populistisen manifestinsa” lukeneet ovat luonnollisesti valmiita äänestäjiään tyydyttäviin ja järeisiinkin toimenpiteisiin, kunhan vain viivan alle jää säästöä, niiden lopullisista vaikutuksista piittaamatta. Mutta kenellä on kykyä ja halua kokonaisvaltaiseen pohdintaan sekä oikeasti vaikuttavien toimenpiteiden löytämiseen, tätä halua ja kykyä käyttäköön. Ikävä kyllä oikeat ratkaisut löytynevät jostain sieltä sosiaalisen palveluverkon tiivistämisen ja keskittämisen sumuisista maastoista, vaikka se ei tietenkään hyvältä kuulostakaan. Mutta mikä tässä tilanteessa sitten hyvältä kuulostaisi?
”Quot capita, tot sensus” (Horatius)
Niko Mikkonen (Vihreät)