Me kohtaamme elämämme aikana valtavan määrän ihmisiä. Kaikkia kohdattuja ihmisiä emme voi muistaa, mutta jotkut ihmiset tekevät meihin lähtemättömän vaikutuksen, tavalla tai toisella.
Joku ihminen jää mieleen oivaltavien ja viisaiden sanojen ansiosta. Jollain toisella on tarttuva nauru, ystävällinen olemus, kyky kuunnella tai mainio huumorintaju. Valitettavasti mieleemme jää myös toisenlaisia muistijälkiä. Kohtaamisia, joissa toinen on käyttäytynyt asiattomasti, ollut töykeä, ylimielinen tai öykkärimäinen. Tai tehnyt jotain epäoikeudenmukaista.
Minulle palaa edelleen ajoittain mieleen tapahtuma yli 20 vuoden takaa, jonka seurauksena en enää voinut erästä henkilöä kunnioittaa.
Olin juuri aloittanut työt minulle uudessa koulussa. Suoritin opettajien suuresti rakastamaa virkavelvollisuutta eli olin koulun pihalla välituntivalvojana. Pihan laidalla kolme poikaa polki maassa olevaa aaltopellin palaa nauraen. Ajattelin mennä sanomaan pojille, että pellin kanssa on syytä olla varovainen, ettei terävä reuna viillä jonkun nilkkaan ikävää haavaa. Poikia lähestyessäni korviini kantautui kuitenkin poikien naurun lisäksi outoa vikinää. Vikinä kuului pellin alta. Kun pyysin poikia lopettamaan polkemisen ja nostamaan peltilevyn reunaa, tuli levyn alta esiin verinen oravan poikanen, jonka toinen takajalka roikkui käytännössä irti. Kolmijalkaisena ja verta valuen orava pääsi luikahtamaan varvikkoon ennen kuin ehdin reagoida tilanteeseen. Turvaa metsä tuskin oravalle tarjosi muulta kuin pojilta. Kuolema korjasi omansa, todennäköisesti hitaasti ja kivuliaasti.
Toettuani hetken lamaannuksesta marssitin pojat itku kurkussa (itku oli kurkussa minulla, ei pojilla) rehtorin puheille. Pojat kertoivat rehtorille, että heistä oli ollut jännää kokeilla, voiko oravan liiskata aaltopellin alle. Ja äänikin oli kuulemma ollut huvittava. Poikia hihitytti. Minua ei. Odotin rehtorin puhuttelevan poikia tiukasti. Mutta mitä rehtori sanoikaan: ”Sovitaanko pojat, että jatkossa jätätte oravat koulun pihalla rauhaan.” Pojat nyökkäsivät ja poistuivat paikalta. Tämän jälkeen rehtori naurahti ja totesi minulle, että pojat ovat poikia, harmitonta pilailua. Poistuin rehtorin kansliasta tyrmistyneenä. Menin vessaan ja itkin. Itkin elollisen olennon kärsimystä, mutta itkin myös järkytystä siitä, millaisia ihmisyyden ja kunnioituksen taitoja, tai taidottomuutta, tuo rehtori oli juuri näille pojille opettanut.
Tuon tapahtuman jälkeen en voinut koskaan kunnioittaa esihenkilöäni, koulun rehtoria. Hoidin lukuvuoden työni loppuun ja vaihdoin työpaikkaa. Kun myöhemmin kohtasin kyseistä herraa, oli minun vaikeaa häntä edes tervehtiä. Niin syvän epäkunnioituksen tunteen tuo tapahtuma minuun jätti.
Meidän on hyvä muistaa, että luomme sanoillamme, teoillamme, ilmeillämme ja eleillämme kuvaa siitä, millaisia ihmisiä olemme. Ja millaisina meidät muistetaan. Joskus sitä mielikuvaa luodaan myös sillä, mitä emme tee tai sano. Esimerkiksi silloin, kun emme puolusta heikompiamme tai auta sitä, joka apua tarvitsee. Aina joku näkee, kuulee ja ennen kaikkea muistaa. Mieti, millaisena haluat, että sinut muistetaan.
Kirjoittaja on hyvämuistinen ihmisyyden pohtija
(Teksti on julkaistu Länsi-Uusimaa-lehdessä 14.5.2023)